Jotta voisi elää kokonaisvaltaista elämää tässä ja nyt, täytyy päästää irti menneestä. Feng Shuin mukaan kellari edustaa menneisyyttä ja alitajuntaa. Siivoton kellari kuvastaa menneisyyden ratkaisemattomia ongelmia, jotka voivat olla hyvinkin raskaita. Asiat tulisi käydä perinpohjin läpi ja hyväksyä, että näin on käynyt ja näin luultavasti oli tarkoitus käydä. Menneisyys on asia, joka piti tapahtua, jotta juuri tämä hetki elämästä olisi olemassa. Menneisyyteen ei aina liity pelkästään niitä hyviä, ihania, asioita. Vallan usein menneisyys pitää sisällään luurankoja kaapissa, paljon kyyneleitä ja teinidraamaa. Näin myös minulla. Mietin aina tasaisin väliajoin kellarin raivaamista, mutta en koskaan jaksanut aloittaa sitä projektia. Se tuntui aivan liian raskaalta. Tämä tosin on ymmärrettävää, koska kyseessä on oma menneisyys ja sitä ei ole mukava lähteä sörkkimään tuosta noin vain. Minulla oli henkisesti jatkuvasti paha olla, enkä tiennyt tarkkaa syytä sille. Jotakin oli kuitenkin tehtävä, jotta pääsisin elämässä eteenpäin, enkä jatkuvasti junnaisi paikoillani menneisyyden takia. Tästä syystä päätin kokeilla kellarivarastoni täydellistä raivaamista.
Ensisilmäyksellä varasto ei näyttänyt järin pahalta: laatikot olivat sievässä pinossa eikä tavarat olleet hujan hajan. Ulkonäkö voi pettää, tässäkin asiassa. En edes tarkkaan tiennyt mitä kukin säkki ja laatikko sisälsivät. Ei sillä, enhän tiennyt muutenkaan mitä omistin ylipäätään, varastosta puhumattakaan. Ajan saatossa tavarat varastossa olivat unohtuneet ja pölyyntyneet, enkä sen koommin osannut niitä kaivatakaan. Varaston raivausprojekti oli turhauttava. En muistanutkaan kuinka paljon aikaa ja hermoja raivaus vei. Raivatessa aika lentää kuin siivillä, unohtaa täysin katsoa kelloa ja mikä pahinta: unohtaa syödä ja juoda. Jos siis aiot ryhtyä raivausprojektiin, muista varautua! Varaa viereen esimerkiksi vesipullo ja pientä evästä. Heikko olo voi yllättää, kuten minulla.
Varaston uumenissa oli runsaasti erilaisia nimeämättömiä tavaroita. Näin jälkeenpäin en muista tarkkaan mitä kaikkea oikein varaston laatikoista ja säkeistä löytyi, koska heitin niin paljon surutta roskiin ja kierrätykseen. Keskityin vain säilytettäviin tavaroihin ja niin kuuluukin. Ei pidä keskittyä poisheitettäviin tavaroihin, vaan säilytettäviin, iloa tuottaviin, tavaroihin. Tärkeimpinä mieleen jäi kuitenkin teiniaikojen päiväkirjat, lapsuuden ystäväkirjat sekä vauvakirjat. Nämä olivat ehdottomasti tärkeitä esineitä säilyttää. Vauvakirjat tietysti tärkeimpinä. Niistä, kun ei itse muista mitään ja tulevaisuudessa on hyvä vertailla omien lapsien kehitystä omaan kehitykseen. Tällaiset asiat löytyy helposti vauvakirjoista. Niitä on myös hauska lukea muuten vain. Kakka ensimmäisenä sanana ja pallopäiset piirustukset ihmisistä pitkillä raajoilla, on hyvä muistaa myös näin aikuisiällä.
Koko ikäni olen jostain syystä kuvitellut etten omaa yhtään todellista ystävää. Eräästä lapsuuteni ystäväkirjasta olen kuitenkin erittäin ylpeä. Tätä ystäväkirjaa katsoessa mieli ystävien määrästä muuttuu helposti. Ystäväkirja on nimittäin raapustettu täyteen, jota en uskonut koskaan tapahtuvan, mutta niin kävi. Saan olla todella ylpeä tästä! Kirjaa lukiessa tuli mieleen, että olisi todella huippua raapusta nykyäänkin ystäväkirjoja. Omaksi ja muiden iloksi. Teiniaikojen päiväkirjoja on myös todella huvittavaa lukea. Päiväkirjoihin on tullut vuodatettua jos jonkinlaista ongelmaa. Milloin kaverit ovat olleet kaksinaamaisia paskapäitä ja milloin pojat vaihtuneet tiuhempaan kuin sukat jalassa. Sitä ajattelee, että ei ole lainkaan muuttunut siitä finninaamaisesta murrosikäisestä tytöstä. Noh... Tyttö en enää ole, mutta finninaamainen kyllä. Teinitytön ajattelumaailma jaksaa naurattaa näin parikymppisenä, vaikka niistä kultaisista teinivuosista ei ole kuin muutama vuosi aikaa. Henkinen kasvu, näiden vuosien aikana, on ollut valtava. Täytyy olla ylpeä itsestä ja saavutuksistaan.
Vastaan tuli myös valtava läjä erilaisia postikortteja. Joulukortteja, pääsiäiskortteja, synttärikortteja... Säilytin niitä lähinnä tunnontuskissani. Aiemmin olisi tuntunut pahalta heittää pois kortti, jonka eteen joku on nähnyt vaivaa. Valikoinut kortin juuri minua varten, raapustanut korttiin kivoja sanoja, liimannut kuoreen ja kiikuttanut postiin. Onneksi törmäsin jossain loistavaan ohjeeseen kortteihin liittyen. Kortti on tehnyt tehtävänsä, kun vastaanottaja on saanut ja lukenut sen. Kortti on tällöin välittänyt onnittelut tai terveiset. Sen voi säilyttää juhlan ja pyhien ajan, mutta sen jälkeen sen voi heittää surutta roskiin, jos se ei enää sykähdytä. On aivan turha säilyttää kortteja, joita ei enää koskaan tule lukeneeksi. Sitä paitsi en usko, että kortin lähettäjääkään hirveästi haittaa, jos heität kortin menemään (ellei se ole jokin supertärkeä rakkauskirje tai vaivalla väännetty tee-se-itse-kortti). Korttien osalta olen itse alkanut suosia esimerkiksi Postin Postikortti -sovellusta, jossa voi tehdä omasta kuvasta kortin ja lähettää sen haluamallaan terveisellä. Vastaanottaja saa sen perinteisenä postikorttina suoraan kotiin. Tällaisista korteista on enemmän iloa, kuin massatuotantona painetuista kukkakorteista. Kortin saajakin varmasti arvostaa uniikkia korttia enemmän, kuin kaupan valmiskortteja.
Varaston raivaus nosti esiin paljon tunteita ja muistot alkoivat taas elää filminauhana pääni sisässä. Ne saivat aikaan paljon hymyä ja naurua, mutta myös pahaa mieltä. Ei tosin enää samalla tavalla, kuin silloin aikanaan siinä hetkessä eläessä ja niistä kirjoittaessa. Nyt ne olivat enää läpikäytyjä asioita, jotka luonnollisesti nostattivat tunteita pintaan. Luovuin oikeastaan miltei kaikesta. Jätin jäljelle vain kaikista tärkeimmät ja rakkaimmat esineet. Kellarin raivaaminen ei tuntunut oikeastaan kauhean pahalta. Tuntui hyvältä heittää menneisyyden esineet ajasta ikuisuuteen tai jonkun toisen iloksi tulevaisuuteen. Projektia helpotti se, että pidin jatkuvasti mielessä kuinka ihmismieli toimii. Ihminen kyllä muistaa kaikki tärkeät muistot ja karsii pois kaiken turhan.
Siitä huolimatta halusin säilyttää murto-osan menneisyyttäni. Ajattelin, että haluan vielä jatkossa palata niihin ja muistella menneitä, hyvässä hengessä. Päätin koota vanhoista tavaroistani "muistolaatikon", jossa säilytän mm. lapsuuden vauvakirjat, ystäväkirjat, teiniajan päiväkirjat, tapahtumaliput sekä rakkaimmat pehmolelut. Toistaiseksi muistot ovat vanhassa Anttilan pahvilaatikossa. Tarkoitus olisi hankkia niille vanha matkalaukku, jotta muistot saisivat matkata arvokkaasti vuosista toiseen elämässäni. Ehkä tulee vielä päivä, kun olen valmis karsimaan tätä muistojen laatikkoa ja tavarat mahtuisivat sievästi pieneen matkalaukkuun. Jossain vaiheessa on aika luopua menneisyydestä muistuttavista tavaroista ja antaa ihmismielen tehdä tehtävänsä muistojen osalta. Silloin on aika irrottaa muistot tavaroista ja tavarat muistoista. Ehkä vielä joku päivä osaan muistella menneisyyttäni hymyillen, ilman tavaroiden tuomaa rasitetta. Tällä hetkellä osaan kuitenkin arvostaa muistolaatikkoa ja palaan siihen satunnaisesti, ilolla ilman rasitteita.
Anteeksi postauksen heikkolaatuisista kuvista, en tiedä mitä niille tapahtui.
Read more ➤
Ensisilmäyksellä varasto ei näyttänyt järin pahalta: laatikot olivat sievässä pinossa eikä tavarat olleet hujan hajan. Ulkonäkö voi pettää, tässäkin asiassa. En edes tarkkaan tiennyt mitä kukin säkki ja laatikko sisälsivät. Ei sillä, enhän tiennyt muutenkaan mitä omistin ylipäätään, varastosta puhumattakaan. Ajan saatossa tavarat varastossa olivat unohtuneet ja pölyyntyneet, enkä sen koommin osannut niitä kaivatakaan. Varaston raivausprojekti oli turhauttava. En muistanutkaan kuinka paljon aikaa ja hermoja raivaus vei. Raivatessa aika lentää kuin siivillä, unohtaa täysin katsoa kelloa ja mikä pahinta: unohtaa syödä ja juoda. Jos siis aiot ryhtyä raivausprojektiin, muista varautua! Varaa viereen esimerkiksi vesipullo ja pientä evästä. Heikko olo voi yllättää, kuten minulla.
Varaston uumenissa oli runsaasti erilaisia nimeämättömiä tavaroita. Näin jälkeenpäin en muista tarkkaan mitä kaikkea oikein varaston laatikoista ja säkeistä löytyi, koska heitin niin paljon surutta roskiin ja kierrätykseen. Keskityin vain säilytettäviin tavaroihin ja niin kuuluukin. Ei pidä keskittyä poisheitettäviin tavaroihin, vaan säilytettäviin, iloa tuottaviin, tavaroihin. Tärkeimpinä mieleen jäi kuitenkin teiniaikojen päiväkirjat, lapsuuden ystäväkirjat sekä vauvakirjat. Nämä olivat ehdottomasti tärkeitä esineitä säilyttää. Vauvakirjat tietysti tärkeimpinä. Niistä, kun ei itse muista mitään ja tulevaisuudessa on hyvä vertailla omien lapsien kehitystä omaan kehitykseen. Tällaiset asiat löytyy helposti vauvakirjoista. Niitä on myös hauska lukea muuten vain. Kakka ensimmäisenä sanana ja pallopäiset piirustukset ihmisistä pitkillä raajoilla, on hyvä muistaa myös näin aikuisiällä.
Koko ikäni olen jostain syystä kuvitellut etten omaa yhtään todellista ystävää. Eräästä lapsuuteni ystäväkirjasta olen kuitenkin erittäin ylpeä. Tätä ystäväkirjaa katsoessa mieli ystävien määrästä muuttuu helposti. Ystäväkirja on nimittäin raapustettu täyteen, jota en uskonut koskaan tapahtuvan, mutta niin kävi. Saan olla todella ylpeä tästä! Kirjaa lukiessa tuli mieleen, että olisi todella huippua raapusta nykyäänkin ystäväkirjoja. Omaksi ja muiden iloksi. Teiniaikojen päiväkirjoja on myös todella huvittavaa lukea. Päiväkirjoihin on tullut vuodatettua jos jonkinlaista ongelmaa. Milloin kaverit ovat olleet kaksinaamaisia paskapäitä ja milloin pojat vaihtuneet tiuhempaan kuin sukat jalassa. Sitä ajattelee, että ei ole lainkaan muuttunut siitä finninaamaisesta murrosikäisestä tytöstä. Noh... Tyttö en enää ole, mutta finninaamainen kyllä. Teinitytön ajattelumaailma jaksaa naurattaa näin parikymppisenä, vaikka niistä kultaisista teinivuosista ei ole kuin muutama vuosi aikaa. Henkinen kasvu, näiden vuosien aikana, on ollut valtava. Täytyy olla ylpeä itsestä ja saavutuksistaan.
Vastaan tuli myös valtava läjä erilaisia postikortteja. Joulukortteja, pääsiäiskortteja, synttärikortteja... Säilytin niitä lähinnä tunnontuskissani. Aiemmin olisi tuntunut pahalta heittää pois kortti, jonka eteen joku on nähnyt vaivaa. Valikoinut kortin juuri minua varten, raapustanut korttiin kivoja sanoja, liimannut kuoreen ja kiikuttanut postiin. Onneksi törmäsin jossain loistavaan ohjeeseen kortteihin liittyen. Kortti on tehnyt tehtävänsä, kun vastaanottaja on saanut ja lukenut sen. Kortti on tällöin välittänyt onnittelut tai terveiset. Sen voi säilyttää juhlan ja pyhien ajan, mutta sen jälkeen sen voi heittää surutta roskiin, jos se ei enää sykähdytä. On aivan turha säilyttää kortteja, joita ei enää koskaan tule lukeneeksi. Sitä paitsi en usko, että kortin lähettäjääkään hirveästi haittaa, jos heität kortin menemään (ellei se ole jokin supertärkeä rakkauskirje tai vaivalla väännetty tee-se-itse-kortti). Korttien osalta olen itse alkanut suosia esimerkiksi Postin Postikortti -sovellusta, jossa voi tehdä omasta kuvasta kortin ja lähettää sen haluamallaan terveisellä. Vastaanottaja saa sen perinteisenä postikorttina suoraan kotiin. Tällaisista korteista on enemmän iloa, kuin massatuotantona painetuista kukkakorteista. Kortin saajakin varmasti arvostaa uniikkia korttia enemmän, kuin kaupan valmiskortteja.
Varaston raivaus nosti esiin paljon tunteita ja muistot alkoivat taas elää filminauhana pääni sisässä. Ne saivat aikaan paljon hymyä ja naurua, mutta myös pahaa mieltä. Ei tosin enää samalla tavalla, kuin silloin aikanaan siinä hetkessä eläessä ja niistä kirjoittaessa. Nyt ne olivat enää läpikäytyjä asioita, jotka luonnollisesti nostattivat tunteita pintaan. Luovuin oikeastaan miltei kaikesta. Jätin jäljelle vain kaikista tärkeimmät ja rakkaimmat esineet. Kellarin raivaaminen ei tuntunut oikeastaan kauhean pahalta. Tuntui hyvältä heittää menneisyyden esineet ajasta ikuisuuteen tai jonkun toisen iloksi tulevaisuuteen. Projektia helpotti se, että pidin jatkuvasti mielessä kuinka ihmismieli toimii. Ihminen kyllä muistaa kaikki tärkeät muistot ja karsii pois kaiken turhan.
Siitä huolimatta halusin säilyttää murto-osan menneisyyttäni. Ajattelin, että haluan vielä jatkossa palata niihin ja muistella menneitä, hyvässä hengessä. Päätin koota vanhoista tavaroistani "muistolaatikon", jossa säilytän mm. lapsuuden vauvakirjat, ystäväkirjat, teiniajan päiväkirjat, tapahtumaliput sekä rakkaimmat pehmolelut. Toistaiseksi muistot ovat vanhassa Anttilan pahvilaatikossa. Tarkoitus olisi hankkia niille vanha matkalaukku, jotta muistot saisivat matkata arvokkaasti vuosista toiseen elämässäni. Ehkä tulee vielä päivä, kun olen valmis karsimaan tätä muistojen laatikkoa ja tavarat mahtuisivat sievästi pieneen matkalaukkuun. Jossain vaiheessa on aika luopua menneisyydestä muistuttavista tavaroista ja antaa ihmismielen tehdä tehtävänsä muistojen osalta. Silloin on aika irrottaa muistot tavaroista ja tavarat muistoista. Ehkä vielä joku päivä osaan muistella menneisyyttäni hymyillen, ilman tavaroiden tuomaa rasitetta. Tällä hetkellä osaan kuitenkin arvostaa muistolaatikkoa ja palaan siihen satunnaisesti, ilolla ilman rasitteita.
Anteeksi postauksen heikkolaatuisista kuvista, en tiedä mitä niille tapahtui.
