KonMari ei ole minimalismia

Kun olin saanut kotini raivattua itselle turhasta tavarasta ja nähnyt tarpeen uusille - iloa tuottaville - tavaroille, en kokenut enää suurta iloa shoppailusta. En nähnyt enää järjen hiventäkään hupiostoksissa, shoppailussa ja kauppakeskuksissa kiertelyssä. Aina astuessani suureen kauppakeskukseen, halusin sieltä vain mahdollisimman pian pois. Kauppaan sisään, tarvitsemani tavarat kouraan, kassalle ja suoraa päätä ulos. Valtavat ihmismassat ahdistavat minua suuresti, enkä viihdy paikoissa kauaa, jotka vetävät paljon ihmisiä puoleensa. Tämä on sinänsä sääli, koska erilaisissa tapahtumissa on mukava käydä. Joskus kuitenkin raahaan itseni väkipakolla näihin massatapahtumiin, jotta saisin edes pienen hetken avartaa sosiaalista sekä kulttuurista näkökantaani. Nykyään en oikeastaan käy kauppakeskuksissa vain huvikseen shoppailemassa. Hakeudun niiden läheisyyteen yleensä hauskojen tapahtumien ja välttämättömyyksien vuoksi. Yritän mahdollisuuksieni mukaan välttää keskustan kauppoja ja tehdä ostokseni perusmarketeissa. Kaikkea tarpeellista en kuitenkaan löydä näistä perusmarketeista, joka minua harmittaa suuresti. Joskus on vain pakko tehdä se projekti itsensä saamiseksi tuonne ihmishelvettiin, joka ei kyllä ajatuksena hivele lainkaan.

Marituksen myötä kulutuskäyttäytymiseni muuttui suhteellisen radikaalisti. Tapojeni muuttuminen vähensi huomattavasti kauppakeskuksissa käyntiäni sekä tämän lisäksi mainosten lukemista. Kiinnitin jopa ulko-oveeni "Ei mainoksia" -kyltin. Siis minä, joka aina luki jokaisen mainoksen mitä luukusta eteisen lattialle kolahti. Nykyään en enää saa mainoksia. Ja se oikeastaan tuottaa minulle suurta iloa, kun ei tarvitse katsella päivästä toiseen suurta lehtipinoa eteisen lattialla.  Voin aivan hyvin katsoa minua kiinnostavat mainokset netistä. Siihen minulla tosin harvoin on suurta kiinnostusta, ellemme ole menossa juuri kyseiseen kauppaan. Silloin mainokset voi vilkaista pikaisesti, jos tarjouksessa on jotain oikeasti järkevää ja säästö on merkittävä. Myös kukkaroni kiittää, kun en tuhlaa pieniäkin hiluja pakettitarjoukseen mehupurkeista tai vinguta visaa superedullisten kumisaappaiden vuoksi. 

Maritusprojektini jälkeen aloin siis tehdä ostoksiani järkisyistä. Jokaisen ostoksen kohdalla mietin todella tarkkaan tarvitsenko sitä todella, maksaako se liikaa eli onko minulla varaa siihen, mihin laittaisin sen ja ennen kaikkea tuottaako se minulle iloa. Kaikin mahdollisin keinoin haluan välttää turhan ja iloa tuottamattoman tavaran kulkeutumista kotini kynnyksen yli.

Tästä kaikesta kulutuskäytännön järkeistämisestä huolimatta koin suurta häpeää ja epäonnistumisen tunnetta ostaessani uusia tavaroita, vanhojen ja iloa tuottamattomien tilalle. Koin vahvasti epäonnistuneeni marittajana, koska kannoin kotini kynnyksen yli lisää tavaraa. Kyse ei kuitenkaan ollut täysin turhasta tavarasta, koska olinhan raivaamisen myötä luopunut pirkahtelemattomista tavaroista, joten epäonnistumisen tunteet eivät johtuneet tästä. Miksi ihmeessä siis koin niin suurta häpeää ja epäonnistumisen tunteita? Mietin jatkuvasti mikä minua vaivaa ja syyllistin jälleen kerran itseäni kuinka olenkaan virheellinen ihmisyksilö.

Marituksen aikana ja sen päätyttyä innostuin lukemaan paljon opuksia mielen sekä kodin järjestyksestä. Olinhan ajatuksissani niin sekaisin, että tarvitsin jonkinlaista ohjeistusta, jotakuta (vaikka sitten kirjoitetun tekstin muodossa) vetämään oikeista naruista, saadakseni itseni jälleen ruotuun. Lukuisissa kirjoissa käydään todella kattavasti läpi ihmisen suhdetta itseensä, muihin ihmisiin, sekä yhteiskuntaan ja materiaan, jota omistaa sekä tulevaisuuden materiaan, jota ei vielä tiedä tarvitsevansa ja jonka tulee luultavasti omistamaan. Minulla on vielä lukulistalla kirjoja kyseisestä aiheesta, jotka haluan vielä tulevaisuudessa lukea. Kesken lukemisen koin kuitenkin valaistumisen. Oivalsin, että KonMari ei ole minimalismia. Ymmärsin, että ei ole väärin omistaa enemmän kuin joku toinen vastaavassa tilanteessa oleva. Jokaisella ihmisellä on subjektiivinen tavaramäärä, jolloin loksahtaa. Jollekin se voi olla enemmän, toisille vähemmän. Minulle se on hiukan normaalia enemmän yksinasuvalle, mutta se on täysin hyväksyttävää. On hassua kuinka jatkuvasti keskustelupalstoilla törmää kyselyihin tarpeellisesta määrästä erilaisia tavaroita. Esiin nousee usein kysymyksiä lakanoiden, aterimien tai esimerkiksi ulkovaatteiden määrästä. On totta, että tietyllä standardi määrällä selviää vallan hyvin tietty määrä ihmisiä tietyssä taloudessa, mutta on eri asia tuottaako se iloa. Jokainen mieltää tarvitsemansa - iloa tuottavan - tavaramäärän itse ja näin ollen kykenee saavuttamaan loksahduspisteen elämässään. Minun elämässäni loksahduspiste ei ole aivan vielä saavuttanut päämääräänsä, mutta voin sanoa, että lähellä ollaan.